Puolivuotispohdintaa

Tänään 18.3. tulee mulla kuluneeksi tasan puoli vuotta Espanjassa (joululoma miinustettuna)! Kliseisesti täytyy sanoa, että aika on mennyt tosi nopeesti, mikä on ihan totta kyllä, kun kokonaisuutta katsoo. Vastahan oli syyskuu ja mä tulin tänne ekaa kertaa! Joskus, esim. viime viikolla tuntui, että aika menee h i t a a s t i. Välillä kun arkipäivät on niin samanlaisia keskenään, niin se varmaan tuo sellaisen tunteen, kuin aika ei edes kuluisi. Joka aamu vien M:n kouluun, päivällä keksin jotain tekemistä, iltapäivällä haen M:n koulusta ja illalla autan läksyissä ja opetan enkkua ja siinä se. Seuraavana päivänä taas alusta. Tietysti joka päivä on vähän erilainen kuin edellinen, joskus M kiukuttelee ja mulla kiehuu, toisinaan taas vaan naureskellaan ja kaikki menee hyvin.

Musta tuntuu, että mulla kesti tosi kauan sopeutua tänne. Se on asia, jonka oon tajunnut vasta nyt! Tavallaan vasta joskus marras-joulukuun vaihteessa aloin ehkä olla kunnolla sopeutunut tänne ja tähän elämään. Täällä on kuitenkin kaikki niin erilaista kuin Suomessa, erilaisempaa kuin edes vois kuvitella. Kaikki rytmit ja ihmisten luonteet ja reaktiot jne jne on ihan erilaisia. Sitten tuli joululoma, joka katkaisi kaiken ja tammikuu oli maailman rankin kuukausi, kun kaikki piti tavallaan aloittaa taas alusta. Vaikka kaikki olikin tuttua täällä, niin silti kaikki oli ihan vierasta, jotenkin jopa vieraampaa kuin alunperin tänne tullessa. Varsinkin, kun joululomalle mennessä sopeuduin Suomeen varmaan sillä hetkellä kun lentokoneen pyörät osui maahan. Tuntui niin kuin en poissa olisi ollutkaan, ja olin super onnellinen että sain olla taas kotona rakkaiden luona. Se oli sitten suuri kontrasti siihen, miten pahaa teki lähteä takaisin tänne ja sopeutua uudelleen. Tänne se sopeutuminen ei tosiaan tapahtunut yhtä äkkiä.

Onneksi mä jaksoin kuitenkin taistella, ja onnistuinkin sopeutumaan uudestaan lopulta enkä luovuttanut. Siitä lähtien elämä on ollut kyllä aika makeaa, varmasti parasta koko tänä aikana täällä. Oon vihdoin tajunnut miten onnekas olen, kun oon päässyt näin kivaan perheeseen ja saanut niin ihania ystäviä ja päässyt tutustumaan näin mahtavaan kaupunkiin. Samalla oon kuitenkin myös tiennyt, ettei tämä ole lopullista, vaan mun Espanja-vuoden loppu häämöttää ja kohta on aika jo pakata laukut ja suunnata Suomeen. Välillä paluu ahdistaa, koska tiedän, ettei sitten ole enää paluuta tänne tähän elämään. Suurimman osan ajasta kuitenkin oon ihan tyytyväinen siihen, että pääsen takaisin kotiin.

Kyllä tässä puolen vuoden kohdalla alkaa kuitenkin olla jo kurkkuaan myöten täynnä tätä au pair -hommaa, tai ainakin mä alan olla! Nautin tosi paljon mun vapaa-ajasta ja viikonlopuista erityisesti, mutta työt alkaa kyllästyttää ja tuntuu pakkopullalta. Onhan tääkin välillä ihan kivaa, mutta ei kyllä ikinä tule sellaista fiilistä, että "ahh mä rakastan mun työtä!". Eniten tässä kaikessa tympii täällä toisten nurkissa asuminen - se, kun tämä paikka on mulle samalla olevinaan sekä koti että työpaikka, muttei sitten lopulta oikein kumpikaan. Vaikka osaankin olla täällä jo aika rennosti, esim. voin vaan mennä olkkariin istumaan ja avata telkkarin tai hakea jääkaapista mitä tahdon, niin ei tää silti ole koti. Koti on paikka, missä voi vaan maata sohvalla just niin kauan kuin huvittaa, olla koko päivän kotona jos ei kiinnosta lähteä mihinkään, syödä just sellaista ruokaa mitä rakastaa, käydä saunassa, viettää aikaa oman perheen ja kavereiden kanssa, jne. jne. jne. En tarkoita, että tässä host-perheessä olisi jotain vikaa, en todellakaan. Lisäksi tykkään tästä meidän asuinalueesta tosi paljon ja viihdyn täällä. Mulle koti vaan on Suomi ja meidän omakotitalo keskellä ei mitään. Oon myös miettinyt, että ehkä en tunne täällä oloani kotoisaksi, koska tiedän, että pian oon jo lähdössä täältä enkä oo tulossa (samalla tavalla) takaisin.

Ihan varmasti kuitenkin jään kaipaamaan tätä host-perhettä, edes pikkuisen. Vaikkei me nyt mitään superläheisiä ollakaan, niin tullaan kuitenkin tosi kivasti juttuun ja mun on ollut hyvä olla täällä näiden luona. Lisäksi mä jään varmasti kaipaamaan mun vapaa-aikaa todella paljon. Täällä kun tätä vapaata aikaa on todella paljon, mistä oon super onnellinen! Suomessa kun menee töihin ja/tai kouluun, niin vähenee kyllä vapaa-aika huomattavasti... En mä voi enää vaan nauttia näistä pitkistä ja huolettomista vapaa-ajoista päivisin ja täysin vapaista viikonlopuista, vaan mun täytyy lukea pääsykokeisiin ja käydä sellaisissa, hakea töitä ja (jos niitä saan) käydä töissä.

Lisäksi jään kaipaamaan Madridia ihan valtavasti. Musta tuntuu, että joka päivä rakastun Madridiin entistä enemmän. En ole oikeastaan kertaakaan epäillyt, valitsinko oikean kaupungin. Kyllä valitsin. En olisi voinut paremmin valita, kuten espanja-Rkin mulle sanoi! Täältä löytää aina tekemistä ja kavereita, ihmiset on tosi ystävällisiä ja avuliaita, kaupungin on oppinut tuntemaan nopeasti, tää ei ole liian turistikohde vaikka kyllä keskustassa aina turisteja riittää, kadut ja rakennukset on kauniita, aina löytää jotain uutta... Ei tähän oikein edes voi kyllästyä!

Nyt on kyllä sellanen olo, että jos tarjottaisiin uutta au pair -hommaa, niin en kyllä todellakaan tähän enää ryhtyisi toistamiseen! Kyllä tää yksi kerta riittää. Once in a lifetime. Onhan tää todella helppo ja yksinkertainen tapa päästä kokeilemaan vähän erilaista elämää ulkomailla ja itsenäistymistä ja saada mahtavia kavereita ja kokemuksia. Oli yksi parhaista päätöksistä ikinä lähteä tänne, mutta mulle tämä yksi kerta vaan riittää.

Nyt mun täytyisi päättää, mitä haluan elämälläni tehdä tämän jälkeen, ja sekös ahdistaa. Yksi suurimmista syistä, miksi lähdin au pairiksi, oli että jotenkin ruusuisesti kuvittelin löytäväni itseni/tulevaisuudenhaaveeni tms. tämän vuoden aikana. No enpä vaan olekaan löytänyt ja puoli vuotta on kulunut ja olisi ihan oikeasti haettava kouluun. Tavallaan musta tuntuu, että on mulle joitakin asioita täällä ollessa selkiytynyt, esim. se, etten todellakaan haluan muuttaa ulkomaille opiskelemaan. Meillä on Suomessa niin hieno ja vieläpä ilmainen koulusysteemi, että olisi ihan typerää lähteä ulkomaille ja maksaa tili miinukselle kaikista lukukausimaksuista yms. Lisäksi vaan haluan nyt asua Suomessa, kun se on kuitenkin se koti mulle. Toisaalta taas mun ajatukset on menneet entistä enemmän mutkalle ja umpisolmuun. Tiedän kyllä, mihin aion hakea tässä viikon sisällä, mutta ei mulla ole aavistustakaan, haluanko niitäkään oikeasti. Ne on vaan sellaisia "no katotaan nyt" -valintoja.

Vaikka aika hölmöä nyt näistä stressailla, mulla on kuitenkin rutkasti aikaa päättää mitä mä oikeasti haluan. Oonkin oikeastaan aika onnellisessa asemassa ollessani täällä kaukana tämän vuoden stressaavimman ajan, koska ei täällä tule sellaista yhteishaku/kesätyö-ahdistusta kuin Suomessa joka vuosi. Täältä katsottuina ne asiat vaikuttaa aika kaukaisilta, vaikka tiedostankin, että mun ekat korkeakoulupääsykokeet on kahden kuukauden päästä. Innolla odottelen siis sitä stressiaaltoa, joka mun yli pyyhkäisee, kun Suomen puolelle taas saavun!

Tästä postauksesta taisi kyllä jossain vaiheessa kadota punainen lanka ihan kokonaan, jos sellaista edes oli alkujaankaan. No, kunhan jotain nyt höpöttelin mun ja Madridin puolivuotispäivän kunniaksi. Eikä se mitään, jos kukaan ei jaksanut lukea, onpahan kuvia katseltavaksi (mun viimeviikkoiselta aamukävelyltä, täällä kukkii kirsikkapuut) ja musiikkia kuunneltavaksi (pari mun tän hetken kuunnelluinta biisiä täällä)! Tää onkin mun ja Madridin tokavika kuukausipäivä, hui... Joo, ei nyt muuta, kivaa kevään odottelua kaikille!