En varmaan olisi tehnyt tätä koko rematchia, vaan olisin vaan lentänyt suoraan kotiin kun mut heitettiin pihalle ex-perheestä, ellei mulla olisi ollut tsemppaajia. Olin kuitenkin yksin tavaroineni suurkaupungissa, tietämättä missä olisin viikon päästä. Epätietoisuus on aina ollut mulle tosi vaikeaa. Onneksi mulla oli kuitenkin monta ihmistä sanomassa, että kyllä se siitä, kaikki menee niin kuin on tarkoituskin, jaksa nyt vielä vähän aikaa. Tästä kuuluu kiitos niin mun omalle perheelle, kavereille ja myös au pair -kavereille!
Pari päivää myöhemmin tapasin sitten rematchissa ekan perheen, johon olin ollut oma-aloitteisesti yhteydessä - perheen, jolle laitoin aika paljon odotuksia, koska perheen (käytännössä yksinhuoltaja-)äiti oli vaikuttanut puhelimessa tosi mukavalta ja avuliaalta. Kun tapasin perheen, niin pidinkin heistä. Lapset oli tosi aktiivisia, kuten yleensäkin, mutta tosi suloisia ja heti tulivat toimeen mun kanssa. Äitikin oli mukava, tosi kiinnostunut musta ja Suomesta ja kaikesta. He jopa veivät mut kattomaan asuntoaan, jotta voisin ajatella, voisinko asua siellä jne. Perheen äidin tarjoama diilikin kuulosti (aluksi) tosi hyvältä: saisin asua heidän luonaan viikon, jonka aikana katottaisiin miten lähtee sujumaan - ja jos ei sujuisi, olisin vapaa lähtemään ja he etsimään uuden au pairin. Kuitenkin, kun lähdin metrolla takaisin hotellille, olin ihan loppu ja teki vaan mieli itkeä. En vaan osannutkaan kuvitella itseäni tuohon perheeseen, jolle olin laittanut niin paljon odotuksia. Tunsin kans itteni tyhmäksi, koska he olivat monella tapaa unelmaperhe, mutta mulle ei kelvannut?! Kuitenkin tein metrossa päätöksen, että perjantaina (nyt oli keskiviikko) lähtisin kotiin. Illalla hotellilla varaisin lennon ja that's it. Olin jopa helpottunut, kun sain päätettyä tämän. Pääsisin kotiin, ei tarvitsisi enää olla epätietoinen ja yksin. Toisaalta, kun kävelin hotellille metrolta, ajattelin, että olenkohan oikeasti valmis jättämään tämän kaupungin ja kaverit.
Hotellille päästyäni mä olin entistä enemmän sekaisin. Puhuin oman perheen kanssa Skypessä, ja selitin, että en oikeen tiedä mitä tehdä. Tapamaani perhe oli tosi mukava, mutta jokin vaan sanoi, ettei se olisi kuitenkaan mun paikka. Mua oli myös alkanut epäilyttää perheen äidin tarjous viikon kokeiluajasta, koska se tarkoitti, että viikon päästä voisin olla taas siinä tilanteessa, että pitäisi ettiä uusi perhe tai lähteä kotiin. Perheellä ei myöskään ennen ollut ollut au pairia, ja he vaikuttivat muutenkin vähän epävarmoilta siitä, oliko au pair sitä mitä he tarvitsivat. Ja en tosiaan halunnut joutua uudelleen rematchiin, joten päätin oikeastaan unohtaa tämän perheen.
Pitkin keskiviikkoa mulle oli kuitenkin soitellut erään toisen perheen äiti, mutta mä en ollut joko voinut vastata tai en ollut kuullut puhelinta. Hän oli jättänyt kaksi viestiä ja pyysi soittamaan, että voitaisiin sopia tapaaminen. Sanoin tästäkin mun äidille, sanoin ajatteleeni jättää soittamatta ja luovuttaa. Vai pitäisikö sittenkin soittaa ja kokeilla? Äiti sanoi, että soita. Ja minähän soitin.
Seuraavana päivänä tapasin tämän perheen äidin, ja melkein heti oli selvää, että heidän luokseen mä lähden. Kaikki vaan tuntui jotenkin tosi luontevalta ja helpolta. Pystyin heti luottamaan tähän naiseen, joten päätin, että katsotaan nyt tämäkin kortti vielä. Kun kävelin takaisin hotellille tästä tapaamisesta, olin tosi onnellinen ja soitin heti kotiin, että sori, mua ei näykään vielä vähään aikaan Suomessa! Pidensin hotellissa oleskelua yhdellä yöllä ja sovittiin, että lauantaina perhe hakee mut hotellilta.
Loppu onkin historiaa. Tässä on ero kuin yöllä ja päivällä verrattuna mun ekaan perheeseen. Välillä en voi uskoa tuuriani, miten pääsinkin lopulta näin mahtavaan perheeseen. Okei, en usko tuurin tai sattuman olemassaoloon oikeastaan ylipäätään... Mutta kuitenkin. Täällä oon oikeasti viihtynyt yllättävänkin hyvin, ja sopeutunut tosi nopeasti. Mulla on samanlainen huumorintaju kuin tällä perheellä, meillä on samanlaiset ajatusmaailmat monilta osin, eikä musta oo kertaakaan tuntunut, että olisin täällä työntekijänä. Mua esitellään koko ajan uusille sukulaisille ja kaikki on ottaneet mut avosylin vastaan. Mun kuulumisia kysellään ja varmistellaan, että onhan kaikki hyvin, tarvitsetko jotain. Poika on vielä vähän ujo, mutta joka päivä se puhuu mulle enemmän ja enemmän. Mä todella tykkään opettaa sille enkkua ja pelata sen kanssa pöytäjalkista. Mä viihdyn täällä.
En sano, että tää olisi täydellinen perhe, tai että me oltaisiin täydellinen match. Sellaista ei nimittäin ole olemassakaan. Mutta oon varma, että tämä on paras mahdollinen match mulle. Kyllä kaduttaisi, ellen olisi koskaan A:lle soittanut takaisin ja sopinut tapaamista. Käytin taksiin ja hotelliin ja kaikkeen paljon rahaa, mutta se oli tämän arvoista. Se oli kuitenkin vain rahaa, tämä on uusia kokemuksia ja uusi mahdollisuus toteuttaa mun unelma.
Tunnen/tiedän tosi monta au pairia, jotka ovat täällä ollessaan joko vaihtaneet perhettä, lähteneet kotiin kesken kaiken tai ainakin harkinneet joko lähtemistä tai perheen vaihtamista. Oon sitä mieltä, että tätä tilaisuutta ei todellakaan kannata hukata "huonossa" perheessä, toisin sanoen sellaisessa johon ei koe kykenevänsä sopeutua tai jossa tuntee itsensä enemmän työntekijäksi kuin perheenjäseneksi. Rematch on rankka operaatio, mutta se maksaa kyllä itsensä takaisin, jos oikeesti onnistuu löytämään perheen, jossa viihtyy ja jossa siitä au pair -unelmasta tulee totta. Aina rematch ei tietenkään onnistu, koska viikko tai pari on tosi lyhyt aika etsiä uusi host-perhe, mutta aina voi tietysti yrittää uudelleen kotoa käsin. Mä ajattelin, että jos olisin mennytkin kotiin, niin tuskin olisin enää uskaltanut tai edes vaivautunut lähtemään tavoittelemaan tätä unelmaa uudelleen. Toisaalta taas, voi olla etten olisikaan ollut valmis luovuttamaan, mistä sitä tietää. Parempi vaihtoehto on siis mun mielestä vaikka sinnitellä siinä "huonossa" perheessä vähän aikaa tai mennä sinne hotelliin muutamaksi yöksi, että löytää uuden perheen, kuin lähteä kotiin ja etsiä sieltä käsin. Toisaalta kotoa käsin on tietysti helpompaa etsiä kaikessa rauhassa, mutta mä vaan tiesin, etten enää ehkä uskaltaisi lähteä, jos olisin mennyt tässä välissä kotiin.
Joo, kuten sanottu, mun punainen lanka taisi tässä kirjoittaessa kadota, jos sellaista oli alkuunkaan. Joka tapauksessa, tässä mun ajatuksia vähän sikin sokin. Tähän nykyiseen host-perheeseen oon siis tosiaankin enemmän kuin tyytyväinen, ja toivon, että kaikki jatkuukin edelleen samalla linjalla, tullaan läheisemmiksi pojan kanssa jne. Ainakin just nyt näyttää tosi hyvältä, joten carpe diem ja voin hengähtää taas :)
kuvat on weheartit.comista
